Eilinen punnitus.

Eilinen punnistustulokseni ei ilahduttanut: +0,2kg. Selitin tulosta sillä, että edellisillan iltaruokailu oli kovin myöhäinen ja hyvin proteiinipainotteinen, joten ehkä se vielä painoi mahassa? Ja lihaksissa oli varmasti nestettä, koska oli salilla klo 20-21 ja punnersin mukavahkon rinta-olkapää-ojentaja-hauistreenin ja yhteensä puolisen tuntia tuli aerobistakin vedettyä.

En mä oikein muuten osaa tuota tulosta selittää. Koko viikon olen tsempannut enkä kovin pahasti ole kaloreitanikaan ylittänyt, enkä viikonloppuna nauttinut tippaakaan alkoholia, mikä on erittäin harvinaista (yleensä meillä juodaan viikonloppuna ruuan kanssa viiniä ja saunajuomana on olutta tai siideriä).

Oli miten oli, hyvät ja järkeenkäyvät selitykset piti keksiä, koska muuten olisi ottanut vielä enemmän päähän. Ehkä ensi maanantaina on sitten sitäkin parempi tulos, koska eihän viime viikon tsemppailut voi nyt ihan hukkaankaan mennä?

Pinna hakusessa.

Työhaastattelussa multa kysyttiin huonoja puoliani. Kerroin, että mulla on paha tapa menettää mielenkiintoni ja motivaationi tehtäviin, joista ei näytä tulevan valmista. Liian pitkäaikaiset projektit, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään, hautaan mielelläni perimmäiseen mappiin ja unohdan sinne. Jos työtä vertaisi juoksemiseen, olisin todellakin satasen pinkoja, en maratoonari. Haluan saada valmista suhteellisen nopeasti ja teen mieluummin monta pientä juttua loppuun asti kuin veivaan jotain isoa juttua helkutin kauan ja hitaasti.

Myöhemmin tajusin, että hitto, tää mun läskinhäätö on just tuota mappiinunohdusosastoa. Miten ihmeessä mulla pysyy motivaatio, kun rasvan palaminen on niin h-i-d-a-s-t-a?

Jotenkin niin karua välillä tajuta, miten kauan tässä tulee menemään. Mutta ehkä mä tästä jotain opin. Kärsivällisyyttä ainakin. Ja mun on pakko etsiä keinoja pitää motivaatiota yllä. Jos koko ajan tuijotan vain näitä housunkauluksen yli pullottavia makkaroita, tuskastun ihan varmasti. Ja motivaatiota syö myös se, jos mietin lopputavoitettani. Se on niin kaukana, että turhauttaa.

Välitavoitteita on pakko asettaa, muuten hajoaa pää.

Ensimmäinen tavoitteeni on ollut remontoida syömisiäni niin, että tavoitekalorimäärässä (1400-1500kcal/päivä) pysyminen on kohtuullisen helppoa. Sitä se ei aina todellakaan ole, mutta koko ajan on helpompaa tehdä parempia valintoja. Toisinaan tulee syötyä ja juotua entiseen malliin, mutta en jää rypemään morkkikseen vaan tsemppaan enemmän sitten seuraavina päivinä. Yritän olla itselleni armollinen ja iloita pienistäkin saavutuksista:

- ruokavalio on keventynyt ihan selvästi kasvisten ansiosta
- annoskoot ovat pienentyneet ja tulen täyteen jo vähemmästäkin ruokamäärästä, enkä ota ota lisää ruokaa ihan vain siksi, kun se on niin hyvää
- olen hiukan oppinut erottamaan nälän tunteen ja mieliteon toisistaan - mieliteko menee ohi juomalla vettä tai viemällä ajatukset johonkin muuhun kuin ruokaan
- olen päässyt lähes kokonaan irti iltojen tapasyömisestä (osaan jo esim. lukea kirjaa ilman, että vieressä on napostelukuppi - jei!)
- viime viikon -0,2kg oli kuitenkin ihan hyvä tulos, vaikka aluksi harmitti. Tuhannesti pettyneempi olisin ollut tuloksesta +0,2kg.
- en ole mennyt ruokaremontissani äärimmäisyyksiin ja kieltänyt itseltäni kaikkea hyvää: sallin itselleni myös herkkuja, mutta kiinnitän huomiota määrään ja laatuun
- tänään kävin punttisalilla ja sinne lähteminen ja siellä oleminen ketutti vähemmän kuin viimeksi.

Tuossa pitäisi olla monta syytä olla tyytyväinen, vaikka kropassa ei mitään radikaalia ole tapahtunutkaan. Mutta kun sitä konkreettista tulosta saisi silti tulla ja sassiin!

Luulin olevani tämän läskinhäätöprojektin suhteen todella kärsivällinen (kuten neuvoisin ketä tahansa muuta olemaan), mutta pinnaa kiristää jo nyt! Turhauttaa ajatella, että menee IKUISUUS ennen kuin kertyneet kilot ovat kadonneet.

Painon suhteen en osaa tällä hetkellä asettaa muita tavoitteita kuin laskusuunnan. Pakkohan sen painonlaskun on jossain vaiheessa mitoissakin näkyä, eikö? Mutta ehkä ensi maanantain punnitustulos on hyvä ja saan siitä uskoa ja tsemppiä, vaikkei toi euron kirpparilöytö vielä mahtuiskaan päälle.

Nythän on niin...

...että työhaastatteluun pääseminen oikeuttaa lipsumaan ihan kaikista dieeteistä.

Olen koostanut ravintokolmioni tänään seuraavasti:

- kahvi, leipää, margariinia, kalkkunaleikettä. (ihan hyvin tähän asti)

(hemmetin pitkä väli, jossa ajassa ehdin matkustaa toiseen kaupunkiin, lampsia virastoon, istua tentattavana, norkoilla sisustusliikkeessä ilman pienintäkään aikomusta ostaa mitään, kulkea metrolla, käydä Hakaniemen hallissa (aivan ihana paikka, mii laaav) ostamassa 100g espressoa ja levyn tummaa chilisuklaata ja etsiä mukavalta vaikuttavaa ruokapaikkaa, jota en löytänyt vaan päädyin tuttuun ja turvalliseen baariin.)

- siideri ja sienipiirakkaa. (tämä on lounas, onhan?)

- siideri ja prosciutto-salaatti. (vaikka teki mieli pizzaa. Hyvä minä. :/)

- olut

- olut

- olut

- kaupan pakastealtaan mikälie-kasviskastikesekoitus, jonka sekaan heitin säälittävän määrän kanaa, mutta sitäkin enemmän pastaa.

Okei. Ei ehkä ihan paras setti, mutta puolustuksen puheenvuorona haluan todeta, että meikäläinen todellakin käveli eilen 7km työkkäriin, haahuili sen jälkeen ainakin puoli tuntia kaupoissa ja käveli vielä sen jälkeen takaisin kotiin. Enkä edes suorinta reittiä vaan kävin heittämässä 20 min ylimääräistä siksakkia prisman ruokaosastolla. Nih. Reilusti yli kolme tuntia kävelyä ja siitä kaksi tuntia sen verran reipasta menoa, että sain rakot varpaisiin.

Ja sunnuntaina korvasin lauantain tekemättömän lenkin tutkimusmatkailemalla lähitienoota ja etsimällä oikotien punttisalille. 35-40min sauvakävelin salille, salilla noin tunnin treeni (vähän räpeltäen, mutta kuitenkin) ja sauvakävely takaisin kotiin. Voin kertoa, että en ota ihan tavaksi, sen verran veti naista veteläks. Mutta fillarilla voisin salille mennä, se olis varmaan ihan jees.

Niin että olen minä vähän liikkunutkin.

Tämmöstä tänään. Ja huomenna normipäivä.

Jippiii!

Tänään oli punnituspäivä ja aivan mieletön tulos viime viikolta!!! Uskomattomat -0,2kg!! :( Ja mä niin olin yrittänyt ja toivoin sitä puolta kiloa. Mut mieluummin tuokin vähä kuin ei mitään. Suunta ainakin on oikea.

Liikunta maistuu vieläkin puulta, mutta patistan itteni tänään hyötyliikkumaan. Työkkäri vaatii mua ilmoittautumaan, kävelen sinne sen 7km ja takaisinkin, jos jaksan. Kai ne haluaa moittia mua, kun en ole saanut töitä. No, saanpahan sieltä ainakin kunnon itkuaggret kotimatkaa varten.

Että semmonen perjantai.

Oltiin Miehen kanssa sovittu, että kun hän tulee kotiin, lähdetään salille. No, Mies tuli kotiin ja ilmoitti, että on kaksi vaihtoehtoa: joko lähetään salille tai sit lähetään syömään jotain ja terassille. No arvatkaapa kumpi vaihtoehto valittiin..

No ei kai satunnaisessa ravintolasyömisessä mitään pahaa ole, mutta harmittaa tuollaiset ravintolareissut, jotka ei lainkaan auta mua pääsemään tavoitteeseeni vaan päinvastoin, vievät siitä poispäin. Yritin kuitenkin jollain tapaa pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Ison oluen sijasta otin pienen light-siiderin (olisin toki voinut ottaa jotain alkoholitontakin, mutta en ole limppari-ihminen ja vettä saa kitattua ihan tarpeeks kotonakin), annoksen ranskalaiset vaihdoin salaattiin (niin teki Mieskin) ja jättikokoisen hampurilaisen sämpyläosaa jäi lautaselle melkein puolet. Burgertarjouksen oluestakin join vain vajaa puolet. Mutta majoneesit ja juustokastikkeet ja majoneesinen coleslaw meni alas helposti. Chicosin listalla olisi varmaan ollut burgeria terveellisempiäkin vaihtoehtoja, mutta en vaan osannut niitä sieltä bongata, kun se lista oli niin sekava (seliseli).

Niin ja sitten Mies lausui ääneen, että vähän tekis mieli jotain jälkkäriä.. No, syötiin brownie vaniljajäätelöllä ja kinuskikastikkeella puoliksi. Olihan se hyvää, joo, mutta nyt onkin todella mieltäylentävää merkitä kaikkea syötyä ruokapäiväkirjaan ja todeta, että rajat paukkuu yli niin että tuntuu. Jaiks.

Ai joo. Sitten käytiin vielä drinkillä. Why, oh, why?!

Jos olisin päivällä tiennyt, että ilta meneekin ravintolareissuksi, olisin syönyt kevyemmin ja päivän kalorisaalis olisi ollut edes hiukan pienempi. Mutta syöty mikä syöty.

Toisaalta aineenvaihdunnalle tekee hyvää pitää välillä mässypäiviä, jolloin kalorit saa paukkua yli reippastikin, mutta en vielä ole siinä vaiheessa, että voisin hyvällä omalla tunnolla itselleni sellaisia sallia. Nyt lähinnä vain harmittaa. Mitään peruuttamatonta vahinkoa ei ole tapahtunut, enemmän vaan risoo henkisellä puolella tämä oma selkärangattomuus ja kyvyttömyys valita paremmin.

No, opinpa tästäkin ja toivottavasti tämän päivän kaloripommit kummittelevat päässä sen verran vielä huomennakin, että on moraalinen pakko lähteä sauvakävelylle.

Parempia vihreitä kuulia.

Nyt on kokeiltu! Eipä Katri kommentissaan turhaan kehunut, tämä on todella herkkua! =)

Frozen grapes - pakastetut viinirypäleet

siemenettömiä viinirypäleitä
pakastusrasia

Pese ja kuivaa viinirypäleet. Laita pakastusrasiaan joko terttuna tai irtonaisina. Laita pakkaseen. Voit herkutella jo muutaman tunnin kuluttua - rypäleiden ei tarvitse olla läpijäässä! HERKKUA!

Ravintosisältö/100G
energiaa 72 kcal
hiilareita 15,5 g
rasva 0,4 g
proteiinia 0,8g

Söin mun testirypäleet jälkiruuaksi puolijäisinä ja ne oli kuin karkkia! Muutaman rypäleen jälkeen alkoi tuntua, että jaksankohan mä tätä kupillista (n. 100g) ollenkaan.. Ja jäisissä rypäleissä on sekin hyvä puoli, että syöminen kestää kauemmin eikä tule hotkittua kauheeta vauhtia.

Erittäin hyvä herkku, suosittelen! Laitan kuvaa sit seuraavasta satsista, ensimmäistä en ehtinyt uteliaisuudeltani kuvata. =)

Jonkun toisen kropassa.

Mulla on koko ajan jotenkin epätodellinen olo. Ihan kuin olisin jonkun toisen ruumiissa.

Aloittamani ryhtiliikkeen jälkeen tunne on vain vahvistunut. Epätodellinen olo johtuu luultavasti siitä, että ruokaremonttini on alkanut hyvin ja ruokailutottumukset alkavat ovat entisen minäni. Päässä tuntuu jo muutosta tapahtuneen, mutta peilikuva herättää todellisuuteen, jossa reidet löllyy ja mahaläskit irvistää. Ja mua alkaa ällöttää ja kiroan jokaisen santsaamaani risottoannoksen, jälkkärijuuston ja nacholastun. Tulee just se fiilis, että anteeksi maailma, saanko mennä kaappiin häpeämään.

Vaikka tiedän ja uskon, että onnistun projektissani, alkaa jo näin alkuvaiheessa ottaa luonnon päälle tieto siitä, että siihen menee aikaa. Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat uskoa ihmedieetteihin ja keinoihin, joilla painoa saisi nopeasti alas. Ja ymmärrän myös niitä, jotka yrittävät aikansa, mutta luovuttavat. Painonpudotus ei ole helppoa maailmassa, jossa tuloksia pitää saada nopeasti, tehokkaasti ja mielellään näkemättä juurikaan vaivaa.

Tiedän varsin hyvin, että mitä hitaammin tulosta tulee, sitä varmemmin tulokset myös pysyvät. Mutta kun mä haluaisin nähdä jo jotain konkreettista!!!! Pieni viikossa tullut painonmuutos ei riitä, mä haluaisin vaikka mahtua niihin mustiin, suoriin housuihin, jotka Mies osti mulle työhaastattelua varten muutama kuukausi sitten. Mulla oli työhaastattelu eilenkin ja aamulla yritin optimistina vetää noita mun ainoita siistejä housuja jalkaan. "Jos ne vaikka menis, kun en oo vielä aamiaistakaan syönyt.." Turha toivo. Harmitti. Kiskoin päälle kokoa 44 olevan hameen, joka sekin oli vähän pinkeä. Nyyh. (Haastattelun jälkeen olin tyytyväinen, että läskit ratkaisivat asuvalintani, koska suorissa housuissa olisin ollut aavistuksen ylipukeutunut. Jotain positiivista siis. =))

Ei tässä auta kuin jatkaa sitkeästi hitaalla linjalla, vaikka olisin miten kärsimätön. En voi muutosta juurikaan vauhdittaa (tai voisin, mutta en halua, koska se ei kannata), mutta toivon, että näkisin pian edes jotain pientä konkreettista tulosta! Muuten mulla menee herms.