Eilinen punnitus.

Eilinen punnistustulokseni ei ilahduttanut: +0,2kg. Selitin tulosta sillä, että edellisillan iltaruokailu oli kovin myöhäinen ja hyvin proteiinipainotteinen, joten ehkä se vielä painoi mahassa? Ja lihaksissa oli varmasti nestettä, koska oli salilla klo 20-21 ja punnersin mukavahkon rinta-olkapää-ojentaja-hauistreenin ja yhteensä puolisen tuntia tuli aerobistakin vedettyä.

En mä oikein muuten osaa tuota tulosta selittää. Koko viikon olen tsempannut enkä kovin pahasti ole kaloreitanikaan ylittänyt, enkä viikonloppuna nauttinut tippaakaan alkoholia, mikä on erittäin harvinaista (yleensä meillä juodaan viikonloppuna ruuan kanssa viiniä ja saunajuomana on olutta tai siideriä).

Oli miten oli, hyvät ja järkeenkäyvät selitykset piti keksiä, koska muuten olisi ottanut vielä enemmän päähän. Ehkä ensi maanantaina on sitten sitäkin parempi tulos, koska eihän viime viikon tsemppailut voi nyt ihan hukkaankaan mennä?

Pinna hakusessa.

Työhaastattelussa multa kysyttiin huonoja puoliani. Kerroin, että mulla on paha tapa menettää mielenkiintoni ja motivaationi tehtäviin, joista ei näytä tulevan valmista. Liian pitkäaikaiset projektit, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään, hautaan mielelläni perimmäiseen mappiin ja unohdan sinne. Jos työtä vertaisi juoksemiseen, olisin todellakin satasen pinkoja, en maratoonari. Haluan saada valmista suhteellisen nopeasti ja teen mieluummin monta pientä juttua loppuun asti kuin veivaan jotain isoa juttua helkutin kauan ja hitaasti.

Myöhemmin tajusin, että hitto, tää mun läskinhäätö on just tuota mappiinunohdusosastoa. Miten ihmeessä mulla pysyy motivaatio, kun rasvan palaminen on niin h-i-d-a-s-t-a?

Jotenkin niin karua välillä tajuta, miten kauan tässä tulee menemään. Mutta ehkä mä tästä jotain opin. Kärsivällisyyttä ainakin. Ja mun on pakko etsiä keinoja pitää motivaatiota yllä. Jos koko ajan tuijotan vain näitä housunkauluksen yli pullottavia makkaroita, tuskastun ihan varmasti. Ja motivaatiota syö myös se, jos mietin lopputavoitettani. Se on niin kaukana, että turhauttaa.

Välitavoitteita on pakko asettaa, muuten hajoaa pää.

Ensimmäinen tavoitteeni on ollut remontoida syömisiäni niin, että tavoitekalorimäärässä (1400-1500kcal/päivä) pysyminen on kohtuullisen helppoa. Sitä se ei aina todellakaan ole, mutta koko ajan on helpompaa tehdä parempia valintoja. Toisinaan tulee syötyä ja juotua entiseen malliin, mutta en jää rypemään morkkikseen vaan tsemppaan enemmän sitten seuraavina päivinä. Yritän olla itselleni armollinen ja iloita pienistäkin saavutuksista:

- ruokavalio on keventynyt ihan selvästi kasvisten ansiosta
- annoskoot ovat pienentyneet ja tulen täyteen jo vähemmästäkin ruokamäärästä, enkä ota ota lisää ruokaa ihan vain siksi, kun se on niin hyvää
- olen hiukan oppinut erottamaan nälän tunteen ja mieliteon toisistaan - mieliteko menee ohi juomalla vettä tai viemällä ajatukset johonkin muuhun kuin ruokaan
- olen päässyt lähes kokonaan irti iltojen tapasyömisestä (osaan jo esim. lukea kirjaa ilman, että vieressä on napostelukuppi - jei!)
- viime viikon -0,2kg oli kuitenkin ihan hyvä tulos, vaikka aluksi harmitti. Tuhannesti pettyneempi olisin ollut tuloksesta +0,2kg.
- en ole mennyt ruokaremontissani äärimmäisyyksiin ja kieltänyt itseltäni kaikkea hyvää: sallin itselleni myös herkkuja, mutta kiinnitän huomiota määrään ja laatuun
- tänään kävin punttisalilla ja sinne lähteminen ja siellä oleminen ketutti vähemmän kuin viimeksi.

Tuossa pitäisi olla monta syytä olla tyytyväinen, vaikka kropassa ei mitään radikaalia ole tapahtunutkaan. Mutta kun sitä konkreettista tulosta saisi silti tulla ja sassiin!

Luulin olevani tämän läskinhäätöprojektin suhteen todella kärsivällinen (kuten neuvoisin ketä tahansa muuta olemaan), mutta pinnaa kiristää jo nyt! Turhauttaa ajatella, että menee IKUISUUS ennen kuin kertyneet kilot ovat kadonneet.

Painon suhteen en osaa tällä hetkellä asettaa muita tavoitteita kuin laskusuunnan. Pakkohan sen painonlaskun on jossain vaiheessa mitoissakin näkyä, eikö? Mutta ehkä ensi maanantain punnitustulos on hyvä ja saan siitä uskoa ja tsemppiä, vaikkei toi euron kirpparilöytö vielä mahtuiskaan päälle.

Nythän on niin...

...että työhaastatteluun pääseminen oikeuttaa lipsumaan ihan kaikista dieeteistä.

Olen koostanut ravintokolmioni tänään seuraavasti:

- kahvi, leipää, margariinia, kalkkunaleikettä. (ihan hyvin tähän asti)

(hemmetin pitkä väli, jossa ajassa ehdin matkustaa toiseen kaupunkiin, lampsia virastoon, istua tentattavana, norkoilla sisustusliikkeessä ilman pienintäkään aikomusta ostaa mitään, kulkea metrolla, käydä Hakaniemen hallissa (aivan ihana paikka, mii laaav) ostamassa 100g espressoa ja levyn tummaa chilisuklaata ja etsiä mukavalta vaikuttavaa ruokapaikkaa, jota en löytänyt vaan päädyin tuttuun ja turvalliseen baariin.)

- siideri ja sienipiirakkaa. (tämä on lounas, onhan?)

- siideri ja prosciutto-salaatti. (vaikka teki mieli pizzaa. Hyvä minä. :/)

- olut

- olut

- olut

- kaupan pakastealtaan mikälie-kasviskastikesekoitus, jonka sekaan heitin säälittävän määrän kanaa, mutta sitäkin enemmän pastaa.

Okei. Ei ehkä ihan paras setti, mutta puolustuksen puheenvuorona haluan todeta, että meikäläinen todellakin käveli eilen 7km työkkäriin, haahuili sen jälkeen ainakin puoli tuntia kaupoissa ja käveli vielä sen jälkeen takaisin kotiin. Enkä edes suorinta reittiä vaan kävin heittämässä 20 min ylimääräistä siksakkia prisman ruokaosastolla. Nih. Reilusti yli kolme tuntia kävelyä ja siitä kaksi tuntia sen verran reipasta menoa, että sain rakot varpaisiin.

Ja sunnuntaina korvasin lauantain tekemättömän lenkin tutkimusmatkailemalla lähitienoota ja etsimällä oikotien punttisalille. 35-40min sauvakävelin salille, salilla noin tunnin treeni (vähän räpeltäen, mutta kuitenkin) ja sauvakävely takaisin kotiin. Voin kertoa, että en ota ihan tavaksi, sen verran veti naista veteläks. Mutta fillarilla voisin salille mennä, se olis varmaan ihan jees.

Niin että olen minä vähän liikkunutkin.

Tämmöstä tänään. Ja huomenna normipäivä.

Jippiii!

Tänään oli punnituspäivä ja aivan mieletön tulos viime viikolta!!! Uskomattomat -0,2kg!! :( Ja mä niin olin yrittänyt ja toivoin sitä puolta kiloa. Mut mieluummin tuokin vähä kuin ei mitään. Suunta ainakin on oikea.

Liikunta maistuu vieläkin puulta, mutta patistan itteni tänään hyötyliikkumaan. Työkkäri vaatii mua ilmoittautumaan, kävelen sinne sen 7km ja takaisinkin, jos jaksan. Kai ne haluaa moittia mua, kun en ole saanut töitä. No, saanpahan sieltä ainakin kunnon itkuaggret kotimatkaa varten.

Että semmonen perjantai.

Oltiin Miehen kanssa sovittu, että kun hän tulee kotiin, lähdetään salille. No, Mies tuli kotiin ja ilmoitti, että on kaksi vaihtoehtoa: joko lähetään salille tai sit lähetään syömään jotain ja terassille. No arvatkaapa kumpi vaihtoehto valittiin..

No ei kai satunnaisessa ravintolasyömisessä mitään pahaa ole, mutta harmittaa tuollaiset ravintolareissut, jotka ei lainkaan auta mua pääsemään tavoitteeseeni vaan päinvastoin, vievät siitä poispäin. Yritin kuitenkin jollain tapaa pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Ison oluen sijasta otin pienen light-siiderin (olisin toki voinut ottaa jotain alkoholitontakin, mutta en ole limppari-ihminen ja vettä saa kitattua ihan tarpeeks kotonakin), annoksen ranskalaiset vaihdoin salaattiin (niin teki Mieskin) ja jättikokoisen hampurilaisen sämpyläosaa jäi lautaselle melkein puolet. Burgertarjouksen oluestakin join vain vajaa puolet. Mutta majoneesit ja juustokastikkeet ja majoneesinen coleslaw meni alas helposti. Chicosin listalla olisi varmaan ollut burgeria terveellisempiäkin vaihtoehtoja, mutta en vaan osannut niitä sieltä bongata, kun se lista oli niin sekava (seliseli).

Niin ja sitten Mies lausui ääneen, että vähän tekis mieli jotain jälkkäriä.. No, syötiin brownie vaniljajäätelöllä ja kinuskikastikkeella puoliksi. Olihan se hyvää, joo, mutta nyt onkin todella mieltäylentävää merkitä kaikkea syötyä ruokapäiväkirjaan ja todeta, että rajat paukkuu yli niin että tuntuu. Jaiks.

Ai joo. Sitten käytiin vielä drinkillä. Why, oh, why?!

Jos olisin päivällä tiennyt, että ilta meneekin ravintolareissuksi, olisin syönyt kevyemmin ja päivän kalorisaalis olisi ollut edes hiukan pienempi. Mutta syöty mikä syöty.

Toisaalta aineenvaihdunnalle tekee hyvää pitää välillä mässypäiviä, jolloin kalorit saa paukkua yli reippastikin, mutta en vielä ole siinä vaiheessa, että voisin hyvällä omalla tunnolla itselleni sellaisia sallia. Nyt lähinnä vain harmittaa. Mitään peruuttamatonta vahinkoa ei ole tapahtunut, enemmän vaan risoo henkisellä puolella tämä oma selkärangattomuus ja kyvyttömyys valita paremmin.

No, opinpa tästäkin ja toivottavasti tämän päivän kaloripommit kummittelevat päässä sen verran vielä huomennakin, että on moraalinen pakko lähteä sauvakävelylle.

Parempia vihreitä kuulia.

Nyt on kokeiltu! Eipä Katri kommentissaan turhaan kehunut, tämä on todella herkkua! =)

Frozen grapes - pakastetut viinirypäleet

siemenettömiä viinirypäleitä
pakastusrasia

Pese ja kuivaa viinirypäleet. Laita pakastusrasiaan joko terttuna tai irtonaisina. Laita pakkaseen. Voit herkutella jo muutaman tunnin kuluttua - rypäleiden ei tarvitse olla läpijäässä! HERKKUA!

Ravintosisältö/100G
energiaa 72 kcal
hiilareita 15,5 g
rasva 0,4 g
proteiinia 0,8g

Söin mun testirypäleet jälkiruuaksi puolijäisinä ja ne oli kuin karkkia! Muutaman rypäleen jälkeen alkoi tuntua, että jaksankohan mä tätä kupillista (n. 100g) ollenkaan.. Ja jäisissä rypäleissä on sekin hyvä puoli, että syöminen kestää kauemmin eikä tule hotkittua kauheeta vauhtia.

Erittäin hyvä herkku, suosittelen! Laitan kuvaa sit seuraavasta satsista, ensimmäistä en ehtinyt uteliaisuudeltani kuvata. =)

Jonkun toisen kropassa.

Mulla on koko ajan jotenkin epätodellinen olo. Ihan kuin olisin jonkun toisen ruumiissa.

Aloittamani ryhtiliikkeen jälkeen tunne on vain vahvistunut. Epätodellinen olo johtuu luultavasti siitä, että ruokaremonttini on alkanut hyvin ja ruokailutottumukset alkavat ovat entisen minäni. Päässä tuntuu jo muutosta tapahtuneen, mutta peilikuva herättää todellisuuteen, jossa reidet löllyy ja mahaläskit irvistää. Ja mua alkaa ällöttää ja kiroan jokaisen santsaamaani risottoannoksen, jälkkärijuuston ja nacholastun. Tulee just se fiilis, että anteeksi maailma, saanko mennä kaappiin häpeämään.

Vaikka tiedän ja uskon, että onnistun projektissani, alkaa jo näin alkuvaiheessa ottaa luonnon päälle tieto siitä, että siihen menee aikaa. Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat uskoa ihmedieetteihin ja keinoihin, joilla painoa saisi nopeasti alas. Ja ymmärrän myös niitä, jotka yrittävät aikansa, mutta luovuttavat. Painonpudotus ei ole helppoa maailmassa, jossa tuloksia pitää saada nopeasti, tehokkaasti ja mielellään näkemättä juurikaan vaivaa.

Tiedän varsin hyvin, että mitä hitaammin tulosta tulee, sitä varmemmin tulokset myös pysyvät. Mutta kun mä haluaisin nähdä jo jotain konkreettista!!!! Pieni viikossa tullut painonmuutos ei riitä, mä haluaisin vaikka mahtua niihin mustiin, suoriin housuihin, jotka Mies osti mulle työhaastattelua varten muutama kuukausi sitten. Mulla oli työhaastattelu eilenkin ja aamulla yritin optimistina vetää noita mun ainoita siistejä housuja jalkaan. "Jos ne vaikka menis, kun en oo vielä aamiaistakaan syönyt.." Turha toivo. Harmitti. Kiskoin päälle kokoa 44 olevan hameen, joka sekin oli vähän pinkeä. Nyyh. (Haastattelun jälkeen olin tyytyväinen, että läskit ratkaisivat asuvalintani, koska suorissa housuissa olisin ollut aavistuksen ylipukeutunut. Jotain positiivista siis. =))

Ei tässä auta kuin jatkaa sitkeästi hitaalla linjalla, vaikka olisin miten kärsimätön. En voi muutosta juurikaan vauhdittaa (tai voisin, mutta en halua, koska se ei kannata), mutta toivon, että näkisin pian edes jotain pientä konkreettista tulosta! Muuten mulla menee herms.

Liikuntahistoriani.

Viime viikolla lähdin Miehen kanssa salille. Melkein itkua väänsin kun nappaus oli absoluuttinen nolla. Crossariin kuolen ja juoksumatolle ei tällä tissivarustuksella ole mitään asiaa ilman kolmia sporttirintsikoita päällekkäin, joten menin polkemaan kuntopyörää. Todella ärsyttävää hommaa, mut puoli tuntia väänsin väkisin. Siirryin salille, katoin ympärilleni, totesin Miehelle että tää on ihan perseestä ja lähin saman tien takaisin fillarin selkään. Jupisin itekseni toisen puoli tuntia ja selasin naama norsunvideolla jotain tyhjänpäiväistä muotilehteä. Plaaaaah. Kotimatkalla olin ihan yhtä pahalla päällä kuin salille mennessä. Ou jee. Onpa ihanaa tämä liikunta.


En lapsena ollut erityisen urheilullinen. Koulun liikuntatunneilla en tykännyt mistään, missä tuli hiki ja piti juosta. Koripallo oli ihan pahin. Yhtä kamalaa oli jalkapallo. Ja talvella ringette. En pitänyt oikeastaan mistään joukkuelajista. En tiedä kumpi inhooni vaikutti enemmän: hengästymisvaara vai se, että olin aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Tai ehkä toka- tai kolmanneks viimeisenä, jos oli hyvä tuuri ja juuri sinä päivänä satuttiin inhoamaan jotain muuta tyttöä vielä enemmän kuin minua.

Joistain lajeista tykkäsin. Satasen pingoin mielelläni ja kovaa. Pidin siitä, koska se oli nopeasti ohi ja pärjäsinkin siinä jotenkuten. Pituushypystäkin tykkäsin ja laitoin ihan pro-meinigillä askelmerkkejä, vaikka en tajunnut niistä mitään. Telinevoimistelutunnit oli kans kivoja, kun sai hyppiä sellasen pukin yli, tehdä kärrynpyöriä ja roikkua nojapuilla.

Koulun ulkopuolella en liikkunut yhtään, mitä nyt koiran kanssa kävelin. Mutta tanssista tykkäsin! Kasi- ja ysiluokan välisenä kesänä olin Marco Bjurströmin vetämällä tanssileirillä, joka oli huippu! Aamiaista ei saatu ennen kuin oli käyty metsässä aamulenkillä (oli muuten tuskaa tällaiselle mitään aerobista liikuntaa harrastamattomalle teinille) ja päivisin opeteltiin showtanssikoreografioita ulkoilmakatoksessa, satoi tai paistoi. Olin aivan rapakunnossa verrattuna Helsingistä tulleisiin alan harrastajiin, mutta into ja halu oppia korvasi kuntoa sen verran, että pysyin mukana.

Lukiossa en taas harrastanutkaan mitään, mutta yliopisto-opiskelujeni alkuaikoina kävin yhden Jounin kanssa tanssimassa jivea. Se oli rankkaa, mutta aivan älyttömän kivaa! Äitienpäivänä katsottiin anoppilassa Tanssii tähtien kanssa -finaalia ja voi että mun alkoi tehdä mieli taas tanssia! Kotimatkalla kerroin Miehelle jive-menneisyydestäni. Ja mitäs Mies? "No se vois olla sellasta, mistä mäkin ehkä tykkäisin." Whaaat?! Pitkätukkanen, satakilonen karvanaama rokkimies tanssimassa jivea - käy mulle! :D

Jivetkin tyssähti johonkin, enkä sen jälkeen harrastanut moneen vuoteen juuri mitään.

Olin jotain 24-25v. ja näin opinahjoni eteisessä ilmoituksen "circuit trainingista", joka olisi naisille suunnattua, ohjattua kiertoharjoittelua kuntosalilaitteilla. Menin kokeilemaan. Paikkana oli punttisali, jossa kävi lähinnä jääkaappipakastimen kokoisia karjuja (Sali82). Great. Circuit pidettiin kuitenkin erillisessä pikkusalissa, ja mähän hurahdin ihan täysin! En ollut ennen kuntosalilla käynyt ja nyt pääsin opettelemaan liikkeitä kunnolla, ohjatusti ja turvallisesti. Mahtavinta oli se, kun huomasin jaksavani tehdä aina vaan paremmin! Olin löytänyt jo toisen lajin, josta tykkäsin, vaikka siinä tuli hiki.

Vaihdoin salin omistajan, Sukkisen Mikan (terveisiä vaan!), ehdotuksesta circuitin rehelliseen punttisaliin, sinne pelottavalle hikisten miesten puolelle. Mika teki mulle ohjelman ja oli treeneissä varmistamassa, että teen kaiken oikeilla tekniikoilla ja riittävällä teholla. Mika ei antanut mun kitkuttaa pienillä painoilla, vastalauseistani huolimatta se lisäsi aina painoja ja valoi uskoa ja tsemppasi. No pain, no gain. Jalkaprässissäkin (se perinteinen malli, mihin laitetaan levypainoja) tein sarjaa 140kg:lla, vaikka olin ihan ripakinttu! Nousujohteinen treenaustapa iskostui mulle kalloon ja siitä olen Mikalle niin kiitollinen, että melkein tippa tulee linssiin.

Treenasin yleensä yksin, mutta jossain vaiheessa löysin treenikaverin (terkkuja Pornooseen!). Oi niitä aikoja! Treenikaveri oli opiskelukaverini vaimo, jota en juurikaan tuntenut, mutta puntteja nostellessa ja pukuhuoneessa lörpötellessä meistä tuli sydänystäviä. (Taas mua itkettää!!! :D Liikutun nykyään ihan kaikesta. Pöljä.) Salilla käytiin kolmesti viikossa ja laiskotuksesta huolimatta tuli lähdettyä, koska niin oli sovittu. Mika laati taas ohjelmat, mut osattiin treenata jo omillamme. Tsempattiin toisiamme aina vaan parempiin suorituksiin ja siirrettiin tappia pakassa salaa, jos ei toinen muuten suostunut kovempaa reenaamaan. Ja sitten hihiteltiin. Punttisalilla oli KIVAA!

Kuulostaa siltä, että olenhan minä ihan sporttinen. No joo, olen kai sitten, jos vertaa ihmiseen, joka ei ole ikinä liikkunut yhtään ylimääräistä. Liikunnasta olen innostunut vasta aikuisiällä ja ja urheilu on ollut kausiluonteista. Minulle on tyypillistä painaa ensin sata lasissa, mikä johtaa siihen, että into laantuu ja saatan olla vuodenkin tekemättä yhtään mitään. Painooni tälläisella on/off-tyylillä ei ole ollut vaikutusta, ilmeisesti olen aina osannut syödä suurinpiirtein sen verran mitä kulutan (mikä ei tarkoita sitä, että olisin syönyt terveellisesti - söin ihan mitä sattuu).

Viitisen vuotta sitten innoistuin taas pitkän tauon jälkeen liikunnasta. Samalla kiinnostuin myös terveellisestä ravinnosta ja urheiluravitsemuksesta. Taas tämä sata lasissa -ilmiö: kun jostain kiinnostun, paneudun siihen sitten kunnolla. Luin järjettömiä määriä liikunnasta ja ravinnosta ja opin erottamaan huuhaan järkitekstistä. Remontoin rempallaan olleen ruokavalioni kondikseen ja voin paremmin kuin koskaan! Liikuin monipuolisesti, usein ja silkasta liikunnan ilosta! Uskomattominta oli, että opin tykkäämään jopa juoksemisesta, jota olin vihannut koko elämäni! Meikästä oli vahingossa tullut ihan sporttimimmi! =)

Jos olisin ollut ammatinvalintatilanteessa, valintani olisi ehdottomasti ollut personal trainer, niin paljon mä tykkäsin miettiä ja opetella noita juttuja!

Nyt olen taas aallonpohjassa. Kunto on rapa ja liikkuminen tervanjuontia. Toistaiseksi revin liikuntamotivaationi vain siitä, että liikunta kuluttaa energiaa ja mitä enemmän kulutan, sitä enemmän mulle jää pelivaraa syömisiin. Tällä tyylillä en kovin kauan jaksa, mutta onneksi tätä kirjoittaessani tajusin, että tuntui musta tällä hetkellä miltä tahansa, minulla on kyky nauttia liikunnasta. Se on jossain piilossa, mutta ihan varmasti voin sen houkutella esiin. Vielä mä löydän itsestäni sen vaihteen, että tekee mieli liikkua ihan vain siksi, kun se on niin kivaa! =)

Painonpudotuksen hyvin lyhyt oppimäärä.

Kaikkihan tietää, kuinka kilot karistetaan. Vai tietääkö? Lehdet, netti ja tv on pullollaan laihdutusjuttuja ja painonhallintaohjelmia. Miksi? Eikö viesti mene perille vai miksi niitä samoja itsestäänselviä juttuja pitää jauhaa uudelleen ja uudelleen? Vähän niinkuin kerrottaisiin, että maapallo on pyöreä ja seuraavassa kuussa, että hei, se on pyöreä myös tältä kantilta katsottuna!

Pisnesihmiset ovat käyttäneet loputtomasti aikaa kehitelläkseen erilaisia dieettejä, laihdutusohjelmia ja -juomia, -patukoita ja -pillereitä. Ja niitähän ostetaan. Ihan hullua! Eivätkö ihmiset halua SYÖDÄ? Minusta ruuanlaittaminen ja etenkin syöminen on niin ihanaa, että en vaihtaisi niitä mihinkään! Mitä kivaa on käärepaperin aukaisemisessa? Oih, rapirapi. Kylläpä avasinkin hienosti. Tai jauhekeitossa? Kuumaa vettä, sekoita. Voi kun kivaa tää kokkaaminen. Ja kaiken tämän vaivannäön jälkeen kuvitellaan, että kyllä se hoikempi minä sieltä läskien alta löytyy - ja nopeasti!

Ilman kaupallisia tuotteitakin paino voi laskea. Senkun syö vaan tosi vähän. Joku vaikka 1000kcal päivässä vois olla kiva tavoite. Tai tietty mitä vähemmän, sen parempi. Paino saattaa ihmekonsteilla ja nälässä kitumalla pudotakin nopeasti, mutta vielä nopeammin putoaa pikalaihduttaja kuvitelmistaan karuun todellisuuteen. Mitään todellista muutosta elämäntavoissa ei ole tapahtunut ja kilot tulevat takaisin TAKUULLA - parhaimmassa tapauksessa korkojen kera. Niin että kannattiko?

Miksi on niin vaikeaa tajuta, että laihtumiseen ei tarvita mitään ihmekonsteja? Varmin ja mukavin tapa pudottaa painoa on syödä ihan tavallista, terveellistä ruokaa vähemmän kuin sitä kuluttaa. Laihduttajalle lohdullinen tieto on, että syödyn ja kulutetun energian erotuksen eli kalorivajeen ei tarvitse (eikä pidä) olla suuri, n. 500kcal riittää. Kun peruskulutuksesta vähennetään tuo 500kcal, syötäväksi jää siltikin sellainen määrä kaloreita, että nälästä ei tarvitse kärsiä, kun valitsee syömisensä oikein.

Jos kalorimäärä tuntuu silti pieneltä (kuten helposti alussa tuntuu), lisäkaloreita voi "ansaita" liikkumalla. Liikunta nostaa kulutusta kätevästi ja liikunnan terveys- ja mielenterveysvaikutusten lisäksi ne muutamat sata kulutettua kaloria voi huoletta syödä! =) Peruslaiskaa ihmistä tämä tieto motivoi kummasti. Jopa minä sain itseni viime viikolla tunniksi sauvakävelemään, koska tiesin, että sen ansiosta pääsen ravintolaan syömään ja saan juoda ruokajuomana siiderin! =) En lenkistä nauttinut, mutta nautin siitä extrasta hyvästä, jonka lenkin ansiosta sain.

Oma painonpudotussuunnitelmani perustuu ruokaremontille ja liikunnan lisäämiselle ja systeemi menee jotakuinkin näin:

Ravinto
Aika pitkälti vanha kunnon lautasmalli: puolet kasviksia, 1/4 proteiinia (lihaa, kalaa, kanaa, raejuustoa) ja 1/4 hiilihydraatteja (perunaa, täysjyväpastaa tai -riisiä). Aamu-, väli- ja iltapalalla täysjyväviljatuotteita, vähärasvaisia maito- ja lihatuotteita, hedelmiä, marjoja ja kasviksia. Herkuttelenkin, mutta kohtuudella. Rasvakammoinen en ole (eikä saakaan olla): leivälle laitan kasvimargariinia, ruuanlaitossa ja salaatinkastikkeena käytän oliivi- tai rypsiöljyä.

Päivittäinen kalorimäärä
Syön päivässä n. 400-600kcal vähemmän kuin mitä peruskulutukseni on. Peruskulutuksella tarkoitan sitä energiaa, jonka kulutan ihan vain lorvailemalla kotona. Peruskulutuksensa voi jokainen tsekata vaikka täältä. (Merkitse jokaiseen MET-kohtaan 0 min ja täytä vain neljä alimmaista kenttää.) Jos liikun, syön myös liikkumalla kulutetut kalorini, jos vähänkin on nälkä. Aina en kaikkia liikunnalla ansaittuja kaloreita syö, vaje saa välillä olla suurempikin. Ja toisaalta en stressaa, jos se joskus jää pienemmäksi.

Liikunta
Vapaavalintaista liikuntaa aluksi 2-3krt/viikossa, myöhemmin ehkä enemmän. Liikunnaksi lasken myös hyötyliikunnan, jos muuhun ei itseään saa motivoitua. Tällaiselle sohvapotulle jo vartin kävely lähiprismaan ja toinen vartti takaisin kauppakassien kanssa on plussaa, vaikkei se ihan hikiliikuntaa olekaan.

Näillä eväillä pitäis sitten olla siinä pikkujoulukunnossa. Apunani on ruoka- ja liikuntapäiväkirja, johon merkitsen tunnollisesti ja rehellisesti kaiken syömäni ja juomani. Käytän kaupallisen palvelun tarjoamaa nettipäiväkirjaa, mutta vastaavia ilmaisia löytyy netistä kyllä. Ja käsistään kätevimmät voivat askarrella itselleen sellaisen excelillä, olen itsekin aiemmin käyttänyt excel-pohjaista ruoka+liikuntapäikkää ja hyvin toimi.

Ainakaan ensimmäisen kunnon viikon perusteella en voi ihan hirveästi valittaa. Välillä sieppasi oikein kunnolla, kun olin koostanut päivän ruuat miten sattuu, illalla kalorit oli täynnä liian aikaisin ja mieli teki vielä vaikka mitä. Välillä 500kcal:n kalorivajetavoite piti, välillä ei. Mutta koko ajan pysyin kuitenkin miinuksella eli söin alle peruskulutukseni, vaikkei vaje joinain päivinä ollut kuin sata tai kaks. Vielä kun löytyis pari kateissa olevaa juttua, mutta niistä sitten toisella kertaa.

Rakas päiväkirja.

Että onkin ihana maanantai! Taivas lähes pimeni, vettä alkoi tulla kaatamalla, sitten salamoita ja kunnon jyrinää.. Ja meikä se vaan hymyilee. Maanantai on nimittäin punnituspäivä.

Viime viikko oli aika tuskainen. Oli päiviä, jolloin pää ja kroppa eivät millään tahtoneet uskoa, että vähemmälläkin energiamäärällä pärjää.

Olen parin vuoden aikana lihonut, koska olen syönyt enemmän kuin kulutan. En tarvitse kalorilaskureita todistamaan asiaa, vaatekoon muuttuminen koosta 36 kokoon 42/44 riittää kyllä, kiitosta vaan. Peruskulutukseni on jotain 1900kcal luokkaa, joten olen syönyt ja juonut tasaiseen tahtiin reilusti yli 2000kcal päivässä. Ja se on kuulkaa niin HELPPOA! Eikä siihen ei tarvita edes pizzaa tai pullaa, kyllä se onnistuu ihan tavallisella perusruuallakin.

Hämmästyttävintä on, että ruuan saattaa omassa mielessään mieltää jopa terveelliseksi. En minäkään tahallani ole epäterveellisesti syönyt. Kun saahan juustosta kalsiumia ja proteiinia ja suklaassa on niitä flavonoideja ja oliiviöljyhän on sitä hyvää rasvaa. Ihanaa itsepetosta höylätä ylimääräisiä juustosiivuja, koska paketin kyljessä lukee light.

Sanon nyt heti alkuun kaikille, jotka harkitsevat painonpudotusta, että ruokapäiväkirja on aivan EHDOTON! Ruokapäikän pitäminen on rankkaa, vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta on ehdottoman opettavaista, palkitsevaa ja motivoivaa. Kaiken syömisen ja juomisen tunnollinen merkitseminen ohjaa melkeinpä väkisin tekemään parempia valintoja, vaikka se ei aina ihan kivutonta olisikaan.

Päiväkirjasta löytyy usein myös selitys kamalalle nälän tunteelle, mieliteoille ja mielialoille. On ihanaa merkitä lounaaksi jotain TODELLA kevyttä ja fiilistellä sitä aikansa. Vaan eipä mene kauan, kun olet nälkäinen, kiukkuinen, helposti ihan mistä tahansa ärsyyntyvä ja olotilassa, jossa mikään ei riitä. Omat kevytlounaspäiväni johtivat siihen, että olisin voinut ahmia esim. leipää tolkuttomia määriä. Joko kärvistelin ja tulin entistä kiukkuisemmaksi tai vedin naaman täyteen näkkäriä ja sen jälkeen vielä vähän jotain, kun vaan teki mieli. Yllättäen ruokapäiväkirjaan tuli ylimääräisiä, budjetoimattomia kaloripaukkuja ihan vain heikon syömisen aiheuttamista mieliteoista. Ja sitten tuli morkkis. Omaa ruokapäiväkirjaa tulkitsemalla oppii syömään järkevästi, ja siten, että nälästä ei tarvitse kärsiä. Ja mikä parasta, myös niin ettei herkuistakaan tarvitse totaalisesti kieltäytyä!

Armottoman ruokapäiväkirjan ansiosta on ollut kuitenkin yllättävän helppoa luopua herkuista. Mies on sitä tyyppiä, joka haluaa testata kaikki mahdolliset uutuudet, mitä ruokakaupasta löytyy. Viime viikolla hän muisti kassajonossa, että halusi maistaa Valion Classic Tummasuklaa-chilijäätelöä (se PIENEMPI..). Ilmoitin, että voin käydä sen hänelle hakemassa. Tein sen puhtaasti itsekkäistä syistä: pakastealtaalle kipittäminen kuluttaa enemmän energiaa kuin kassajonossa seisominen. :) Suklaa, chili ja täyteläinen vaniljakermajäätelö, siinä kolme mun ykkösherkkua. Tuoteselostetta vilkaistuani oli ah, niin helppoa ottaa sieltä VAIN se yksi puikko. Minipuikko (57g), maksikalorit: noin 210 kcal ja kovaa suonet tukkoon -rasvaa muikeat 14g! Mieluummin mussutan leffaa katsellessani puolikkaan rasiallisen (250g) viinirypäleitä, jossa on tällaisia juttuja:

energiaa 180kcal
rasvaa 1g
A-vitamiinia 6,75 µg
E-vitamiinia 1,5 µg
K-vitamiinia 47,5 µg
C-vitamiinia 12 mg

Lähen rypäleitteni kanssa viivalle minkä tahansa minijätskin kanssa! HAH! Sitäpaitsi luin juuri jostain jenkkisivulta, että puolijäiksiksi pakastetut viinirypäleet on ihan herkkua! Vapiskaa jätskit ja mehujäät! :D Pakko kokeilla.

On ollut tuskaisaa tunnustaa syömistapansa, mutta onneksi tapojansa voi muuttaa.

Päiväkirjaa täyttäessä olen kauhulla seurannut, kuinka vähäpätöiseltäkin tuntuvista naposteluista kertyy ronski määrä energiaa. Kauhu ja epätoivo on kääntynyt kuitenkin nopeasti positiiviseksi voimaksi: seuraavana päivänä on ollut motivaatiota tehdä parempia valintoja ja huomata, että ei tämä nyt niin vaikeaa ole, kun vähän jaksaa miettiä ja suunnitella. Tavoitekalorimäärien (1400-1500kcal) ylittyminen harmittaa, tottakai, mutta onneksi seuraavana päivänä voi tehdä kaiken paremmin, ja onnistumisesta (=nälätön, helppo päivä sallitun kalorimäärän rajoissa) koenkin sitten vilpitöntä iloa!

Tahkoamista ja opettelua on siis riittänyt kropan ja mielen vastustaessa uutta elämäntyyliä.

Kaikkea en aio muuttaa kertarysäyksellä enkä pienestä herkuttelustakaan ole kieltäytynyt. Eilen oli anoppilassa pakkopullaa, mutta olin jo etukäteen päättänyt, että otan kakkua vain pienen palan (noin puolet siitä, mitä mussukissa olisi ottanut) ja kieltäydyn kauniisti muista herkuista. Ja niin tein, HYVÄ MINÄ! Viime viikkoon mahtui myös muutamia karkkeja, vähän tummaa suklaata, lapin leipäjuustoa light-versiona, yksi pullollinen kuivaa siideriä ja kolme 16 cl:n lasia kuivaa valkoviiniä. Täysin ilman paheita en aio kilojani karistaa - kalloon on vain taottava, että herkut eivät kuulu jokaiseen päivään.

Mutta joo. Tänään oli siis punnituspäivä. Edellisen kerran kävin puntarissa viikko sitten, jolloin vaaka näytti mukavaa vappupöhöistä lukemaa. Tänä viikonloppuna on herkuteltu vappua vähemmän, viikolla olen syönyt perusterveellisesti ja jopa liikuin kolme kertaa - tosin laiskasti ja hammasta purren. Kannattiko? Tämän aamun punnitustulos: -0,8kg.

Tämä ON hyvä maanantai. :)

Tästä lähdetään.

Meinasin aluks, että laitan tähän kuvan mun pallosta. Muutin mieleni. Mä niin voin kuvitella jo ensimmäisen vinkujat: "Mitä laihduttamista tuossa nyt on, noin pieni maha, voi hyvänen aika!"

No voi hyvänen aika itelles. Jos minä olen kyllästynyt läskeihini, niin anna mun ihan rauhassa yrittää tehdä asialle jotain. Se ei ole sinulta pois eikä pitäisi mieltäsi vaivata, vaikka tietäisit miten monta ihmistä, joille 15kg:n painonpudotus olisi tähdellisemää kuin minulle. Välillä tuntuu, että tässä maailmassa on hyväksytympää olla laihduttajana aivan helvetin lihava ja ylipainoinen kuin suurinpiirtein normaalinoloinen ja normaalipainon rajoissa, mutta löllyvästä mahasta ja reisiläskeistä kärsivä. Ei voi olla väärin haluta olla pienemmässä ruumiissa, jossa voi liikkua ilman että tuntee vyötärönsä hyllyvän, vaikka ei olisikaan varsinaisesti ylipainoinen.

Tilanne on se, että olen koko elämäni ollut vinkuheinähonkkelo, pitkä ja laiha ja mummojen ja perstissiäijien mielestä "mallin mitoissa" ja joidenkin mielestä mielestä liiankin laiha. Tuo kuvassa Ilosaarirockista nauttiva tyttö olen minä sellaisena kuin olen aina ollut. Kokoa S tai 36 ja ihan ilman mitään ruokavalioita tai liikuntaa. Nyt olen kahdessa vuodessa paisunut kokoon 42-44, vaaka näyttää noin kuusitoista kiloa enemmän ja VITUTTAA.

Mulla on kaappi täynnä kivoja vaatteita, joihin en mahdu. Kuvassa olevia farkkucapreja en tällä hetkellä saa jalkaani, ne juuttuvat kiinni jo reisiin. Sama kohtalo on muilla housuilla. Jos saankin ne vedettyä ylös, vetoketju muodostaa leveän ja irvokkaan V:n, jolla alkaa myös se kirosana, joka mieleeni tulee. Ainoat mukavat housuni ovat serkkuni ex-miehen vanhat pellavahousut. Ainoat kiristämättömät yläosat ovat Nanson lumiukko-yöpaita ja Kappahlista vuosi sitten ostettu telttamallinen trikoopaita. Periaatteeni on, että en palkitse itseäni lihomisesta, joten en ole ostanut vaatteita sitä mukaa kun entiset käyvät pieneksi. Viime talvena oli pakko ostaa parit farkut, mutta nyt en meinaa saada niitäkään enää kiinni.

Niin että itkuhan tässä meinaa tulla. Ja on tullutkin. Itseäni inhottaa, Mies vittuilee, äiti huomauttelee.. Miten minusta tuli näin läski?! Joku voisi sanoa, että kyllä se on nyt ihan luonnollista, että iän myötä (jota en aio kertoa, naiselta ei sellaisia kysellä) alkaa läskiintyä. Ja sitten selitetään aineenvaihdunnan hidastumisesta jne blaablaa. Joo kiitos. Ihan hyvä yritys ja pätee varmasti moneen. Aineenvaihdunnassani tuskin on mitään ihmeellistä muutosta tullut, luutkin ovat kai ihan samankokoiset kuin ennenkin (mun tekee mieli kirkua aina, kun joku selittää kilojaan, että olen vain isoluinen. Bullshit.).

Lihomiseni syy on se kaikista tavallisin: olen syönyt enemmän kuin kulutan.

Ja se on ollut ah, niin helppoa ettei huomaakaan! Sen kun vain syö samankokoisia annoksia kuin Mies, napostelee naksuja ja jäätelöä ja edamin siivun ihan vaan ohimennessään, juo paljon olutta ja siideriä, niin ja viiniä viikonloppuruuan ja herkkujuustojen kanssa, kokkailee huoletta herkkuja, kun syöminen on niin kivaa ja ruoka on hyvää. Ja kun ruoka on hyvää, sitä on toki santsattava, mitä sitä nyt huomiselle jättämään jos kerran suu vetää. Ja jos ei millään jaksa laittaa ruokaa, voi mennä lähiravintolaan, jossa on ihan älyttömän hyvät pizzat (mut sieltä ei kannata ottaa kebabia, ne on parempia siinä toisessa paikassa).

Siis MIETI! Pari, kolme vuotta sitten söin pizzaa ehkä pari kertaa vuodessa. Jäätelöäkin söin vain kesällä ja silloinkin koko kesänä vain muutaman tuutin tai pehmiksen. Nyt pizza on ihan normiruokaa, Ben&Jerry's tötsä hupenee meiltä kahdestaan ihan yhdeltä istumalta. Ja sitten ollaan vaan naurettu, että ohhoh, sinne meni.

Ei naurata enää.

Voisin syyttää ruokavalion muutosta seurustelulla Miehen kanssa, joka on kaikkiruokainen herkkusuu, mutta ei hän ole ruokaa ja juomaa suustani alas tunkenut. On vain niin helppo syödä, kun toinenkin syö. Ja kun toisen tulot on sellaiset, että on varaa ostaa herkkuja, niin niitä sitten ostetaan. Oma palkkani oli aiemmin niin minimi, että tarkkaan piti miettiä, mitä ostaa, joten juustopaketit ja muut herkut jäi usein kaupan hyllylle. Ehkä mulle on tullut elintasomaha.

Ja elintapamaha. Syö-ihan-mitä-ja-milloin-vain-ruokavaliolla ja perusliikkumattomuudella saa todella kätevästi mahaan makkaroita, läskiä jopa selkään ja komiat jenkkakahvat (mulla on jo sellaisetkin....). Jo hyötyliikunnalla saisi jotain aikaan! Turussa asuessani liikuin kaikkialle jalan tai pyörällä, työmatkat kävelin ja kannoin kauppakasseja monta kilometriä. Käsi- ja jalkapelillä kulki jauhopussit, maidot ja muut mukisematta. Nyt on auto käytössä, joten eipä tule käveltyä edes lähiprismaan. Niin ja nyt kun ei ole töitä, ei tarvitse kävellä sitä jokapäiväistä 40min reissua. Aikaahan mulla olisi kävellä vaikka taloa ympäri koko päivän, mutta kun olen laiskistunut niin, että ei ole tullut edes ulkoiltua, vaikka vieressä olisi aivan mieletön pururatakin! Musta on tullut ällöpossu!!

Mutta nyt tähän tulee muutos. Alan palauttaa itseäni takaisin entisiin mittoihini hitaasti, mutta varmasti. Projektin tueksi perustin tämän blogin, jossa puran mietteitäni niin hyvässä kuin pahassakin. Aiheet tulevat pyörimään akselilla ruoka-liikunta-valitus. Kyllä, täällä saan ja aion myös valittaa ja urputtaa, jos siltä tuntuu! Tämä on ensimmäinen, mutta toivottavasti myös viimeinen kerta, kun laihdutan. Tää on viimeinen valitusvirsi!