Liikuntahistoriani.

Viime viikolla lähdin Miehen kanssa salille. Melkein itkua väänsin kun nappaus oli absoluuttinen nolla. Crossariin kuolen ja juoksumatolle ei tällä tissivarustuksella ole mitään asiaa ilman kolmia sporttirintsikoita päällekkäin, joten menin polkemaan kuntopyörää. Todella ärsyttävää hommaa, mut puoli tuntia väänsin väkisin. Siirryin salille, katoin ympärilleni, totesin Miehelle että tää on ihan perseestä ja lähin saman tien takaisin fillarin selkään. Jupisin itekseni toisen puoli tuntia ja selasin naama norsunvideolla jotain tyhjänpäiväistä muotilehteä. Plaaaaah. Kotimatkalla olin ihan yhtä pahalla päällä kuin salille mennessä. Ou jee. Onpa ihanaa tämä liikunta.


En lapsena ollut erityisen urheilullinen. Koulun liikuntatunneilla en tykännyt mistään, missä tuli hiki ja piti juosta. Koripallo oli ihan pahin. Yhtä kamalaa oli jalkapallo. Ja talvella ringette. En pitänyt oikeastaan mistään joukkuelajista. En tiedä kumpi inhooni vaikutti enemmän: hengästymisvaara vai se, että olin aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Tai ehkä toka- tai kolmanneks viimeisenä, jos oli hyvä tuuri ja juuri sinä päivänä satuttiin inhoamaan jotain muuta tyttöä vielä enemmän kuin minua.

Joistain lajeista tykkäsin. Satasen pingoin mielelläni ja kovaa. Pidin siitä, koska se oli nopeasti ohi ja pärjäsinkin siinä jotenkuten. Pituushypystäkin tykkäsin ja laitoin ihan pro-meinigillä askelmerkkejä, vaikka en tajunnut niistä mitään. Telinevoimistelutunnit oli kans kivoja, kun sai hyppiä sellasen pukin yli, tehdä kärrynpyöriä ja roikkua nojapuilla.

Koulun ulkopuolella en liikkunut yhtään, mitä nyt koiran kanssa kävelin. Mutta tanssista tykkäsin! Kasi- ja ysiluokan välisenä kesänä olin Marco Bjurströmin vetämällä tanssileirillä, joka oli huippu! Aamiaista ei saatu ennen kuin oli käyty metsässä aamulenkillä (oli muuten tuskaa tällaiselle mitään aerobista liikuntaa harrastamattomalle teinille) ja päivisin opeteltiin showtanssikoreografioita ulkoilmakatoksessa, satoi tai paistoi. Olin aivan rapakunnossa verrattuna Helsingistä tulleisiin alan harrastajiin, mutta into ja halu oppia korvasi kuntoa sen verran, että pysyin mukana.

Lukiossa en taas harrastanutkaan mitään, mutta yliopisto-opiskelujeni alkuaikoina kävin yhden Jounin kanssa tanssimassa jivea. Se oli rankkaa, mutta aivan älyttömän kivaa! Äitienpäivänä katsottiin anoppilassa Tanssii tähtien kanssa -finaalia ja voi että mun alkoi tehdä mieli taas tanssia! Kotimatkalla kerroin Miehelle jive-menneisyydestäni. Ja mitäs Mies? "No se vois olla sellasta, mistä mäkin ehkä tykkäisin." Whaaat?! Pitkätukkanen, satakilonen karvanaama rokkimies tanssimassa jivea - käy mulle! :D

Jivetkin tyssähti johonkin, enkä sen jälkeen harrastanut moneen vuoteen juuri mitään.

Olin jotain 24-25v. ja näin opinahjoni eteisessä ilmoituksen "circuit trainingista", joka olisi naisille suunnattua, ohjattua kiertoharjoittelua kuntosalilaitteilla. Menin kokeilemaan. Paikkana oli punttisali, jossa kävi lähinnä jääkaappipakastimen kokoisia karjuja (Sali82). Great. Circuit pidettiin kuitenkin erillisessä pikkusalissa, ja mähän hurahdin ihan täysin! En ollut ennen kuntosalilla käynyt ja nyt pääsin opettelemaan liikkeitä kunnolla, ohjatusti ja turvallisesti. Mahtavinta oli se, kun huomasin jaksavani tehdä aina vaan paremmin! Olin löytänyt jo toisen lajin, josta tykkäsin, vaikka siinä tuli hiki.

Vaihdoin salin omistajan, Sukkisen Mikan (terveisiä vaan!), ehdotuksesta circuitin rehelliseen punttisaliin, sinne pelottavalle hikisten miesten puolelle. Mika teki mulle ohjelman ja oli treeneissä varmistamassa, että teen kaiken oikeilla tekniikoilla ja riittävällä teholla. Mika ei antanut mun kitkuttaa pienillä painoilla, vastalauseistani huolimatta se lisäsi aina painoja ja valoi uskoa ja tsemppasi. No pain, no gain. Jalkaprässissäkin (se perinteinen malli, mihin laitetaan levypainoja) tein sarjaa 140kg:lla, vaikka olin ihan ripakinttu! Nousujohteinen treenaustapa iskostui mulle kalloon ja siitä olen Mikalle niin kiitollinen, että melkein tippa tulee linssiin.

Treenasin yleensä yksin, mutta jossain vaiheessa löysin treenikaverin (terkkuja Pornooseen!). Oi niitä aikoja! Treenikaveri oli opiskelukaverini vaimo, jota en juurikaan tuntenut, mutta puntteja nostellessa ja pukuhuoneessa lörpötellessä meistä tuli sydänystäviä. (Taas mua itkettää!!! :D Liikutun nykyään ihan kaikesta. Pöljä.) Salilla käytiin kolmesti viikossa ja laiskotuksesta huolimatta tuli lähdettyä, koska niin oli sovittu. Mika laati taas ohjelmat, mut osattiin treenata jo omillamme. Tsempattiin toisiamme aina vaan parempiin suorituksiin ja siirrettiin tappia pakassa salaa, jos ei toinen muuten suostunut kovempaa reenaamaan. Ja sitten hihiteltiin. Punttisalilla oli KIVAA!

Kuulostaa siltä, että olenhan minä ihan sporttinen. No joo, olen kai sitten, jos vertaa ihmiseen, joka ei ole ikinä liikkunut yhtään ylimääräistä. Liikunnasta olen innostunut vasta aikuisiällä ja ja urheilu on ollut kausiluonteista. Minulle on tyypillistä painaa ensin sata lasissa, mikä johtaa siihen, että into laantuu ja saatan olla vuodenkin tekemättä yhtään mitään. Painooni tälläisella on/off-tyylillä ei ole ollut vaikutusta, ilmeisesti olen aina osannut syödä suurinpiirtein sen verran mitä kulutan (mikä ei tarkoita sitä, että olisin syönyt terveellisesti - söin ihan mitä sattuu).

Viitisen vuotta sitten innoistuin taas pitkän tauon jälkeen liikunnasta. Samalla kiinnostuin myös terveellisestä ravinnosta ja urheiluravitsemuksesta. Taas tämä sata lasissa -ilmiö: kun jostain kiinnostun, paneudun siihen sitten kunnolla. Luin järjettömiä määriä liikunnasta ja ravinnosta ja opin erottamaan huuhaan järkitekstistä. Remontoin rempallaan olleen ruokavalioni kondikseen ja voin paremmin kuin koskaan! Liikuin monipuolisesti, usein ja silkasta liikunnan ilosta! Uskomattominta oli, että opin tykkäämään jopa juoksemisesta, jota olin vihannut koko elämäni! Meikästä oli vahingossa tullut ihan sporttimimmi! =)

Jos olisin ollut ammatinvalintatilanteessa, valintani olisi ehdottomasti ollut personal trainer, niin paljon mä tykkäsin miettiä ja opetella noita juttuja!

Nyt olen taas aallonpohjassa. Kunto on rapa ja liikkuminen tervanjuontia. Toistaiseksi revin liikuntamotivaationi vain siitä, että liikunta kuluttaa energiaa ja mitä enemmän kulutan, sitä enemmän mulle jää pelivaraa syömisiin. Tällä tyylillä en kovin kauan jaksa, mutta onneksi tätä kirjoittaessani tajusin, että tuntui musta tällä hetkellä miltä tahansa, minulla on kyky nauttia liikunnasta. Se on jossain piilossa, mutta ihan varmasti voin sen houkutella esiin. Vielä mä löydän itsestäni sen vaihteen, että tekee mieli liikkua ihan vain siksi, kun se on niin kivaa! =)