Tästä lähdetään.

Meinasin aluks, että laitan tähän kuvan mun pallosta. Muutin mieleni. Mä niin voin kuvitella jo ensimmäisen vinkujat: "Mitä laihduttamista tuossa nyt on, noin pieni maha, voi hyvänen aika!"

No voi hyvänen aika itelles. Jos minä olen kyllästynyt läskeihini, niin anna mun ihan rauhassa yrittää tehdä asialle jotain. Se ei ole sinulta pois eikä pitäisi mieltäsi vaivata, vaikka tietäisit miten monta ihmistä, joille 15kg:n painonpudotus olisi tähdellisemää kuin minulle. Välillä tuntuu, että tässä maailmassa on hyväksytympää olla laihduttajana aivan helvetin lihava ja ylipainoinen kuin suurinpiirtein normaalinoloinen ja normaalipainon rajoissa, mutta löllyvästä mahasta ja reisiläskeistä kärsivä. Ei voi olla väärin haluta olla pienemmässä ruumiissa, jossa voi liikkua ilman että tuntee vyötärönsä hyllyvän, vaikka ei olisikaan varsinaisesti ylipainoinen.

Tilanne on se, että olen koko elämäni ollut vinkuheinähonkkelo, pitkä ja laiha ja mummojen ja perstissiäijien mielestä "mallin mitoissa" ja joidenkin mielestä mielestä liiankin laiha. Tuo kuvassa Ilosaarirockista nauttiva tyttö olen minä sellaisena kuin olen aina ollut. Kokoa S tai 36 ja ihan ilman mitään ruokavalioita tai liikuntaa. Nyt olen kahdessa vuodessa paisunut kokoon 42-44, vaaka näyttää noin kuusitoista kiloa enemmän ja VITUTTAA.

Mulla on kaappi täynnä kivoja vaatteita, joihin en mahdu. Kuvassa olevia farkkucapreja en tällä hetkellä saa jalkaani, ne juuttuvat kiinni jo reisiin. Sama kohtalo on muilla housuilla. Jos saankin ne vedettyä ylös, vetoketju muodostaa leveän ja irvokkaan V:n, jolla alkaa myös se kirosana, joka mieleeni tulee. Ainoat mukavat housuni ovat serkkuni ex-miehen vanhat pellavahousut. Ainoat kiristämättömät yläosat ovat Nanson lumiukko-yöpaita ja Kappahlista vuosi sitten ostettu telttamallinen trikoopaita. Periaatteeni on, että en palkitse itseäni lihomisesta, joten en ole ostanut vaatteita sitä mukaa kun entiset käyvät pieneksi. Viime talvena oli pakko ostaa parit farkut, mutta nyt en meinaa saada niitäkään enää kiinni.

Niin että itkuhan tässä meinaa tulla. Ja on tullutkin. Itseäni inhottaa, Mies vittuilee, äiti huomauttelee.. Miten minusta tuli näin läski?! Joku voisi sanoa, että kyllä se on nyt ihan luonnollista, että iän myötä (jota en aio kertoa, naiselta ei sellaisia kysellä) alkaa läskiintyä. Ja sitten selitetään aineenvaihdunnan hidastumisesta jne blaablaa. Joo kiitos. Ihan hyvä yritys ja pätee varmasti moneen. Aineenvaihdunnassani tuskin on mitään ihmeellistä muutosta tullut, luutkin ovat kai ihan samankokoiset kuin ennenkin (mun tekee mieli kirkua aina, kun joku selittää kilojaan, että olen vain isoluinen. Bullshit.).

Lihomiseni syy on se kaikista tavallisin: olen syönyt enemmän kuin kulutan.

Ja se on ollut ah, niin helppoa ettei huomaakaan! Sen kun vain syö samankokoisia annoksia kuin Mies, napostelee naksuja ja jäätelöä ja edamin siivun ihan vaan ohimennessään, juo paljon olutta ja siideriä, niin ja viiniä viikonloppuruuan ja herkkujuustojen kanssa, kokkailee huoletta herkkuja, kun syöminen on niin kivaa ja ruoka on hyvää. Ja kun ruoka on hyvää, sitä on toki santsattava, mitä sitä nyt huomiselle jättämään jos kerran suu vetää. Ja jos ei millään jaksa laittaa ruokaa, voi mennä lähiravintolaan, jossa on ihan älyttömän hyvät pizzat (mut sieltä ei kannata ottaa kebabia, ne on parempia siinä toisessa paikassa).

Siis MIETI! Pari, kolme vuotta sitten söin pizzaa ehkä pari kertaa vuodessa. Jäätelöäkin söin vain kesällä ja silloinkin koko kesänä vain muutaman tuutin tai pehmiksen. Nyt pizza on ihan normiruokaa, Ben&Jerry's tötsä hupenee meiltä kahdestaan ihan yhdeltä istumalta. Ja sitten ollaan vaan naurettu, että ohhoh, sinne meni.

Ei naurata enää.

Voisin syyttää ruokavalion muutosta seurustelulla Miehen kanssa, joka on kaikkiruokainen herkkusuu, mutta ei hän ole ruokaa ja juomaa suustani alas tunkenut. On vain niin helppo syödä, kun toinenkin syö. Ja kun toisen tulot on sellaiset, että on varaa ostaa herkkuja, niin niitä sitten ostetaan. Oma palkkani oli aiemmin niin minimi, että tarkkaan piti miettiä, mitä ostaa, joten juustopaketit ja muut herkut jäi usein kaupan hyllylle. Ehkä mulle on tullut elintasomaha.

Ja elintapamaha. Syö-ihan-mitä-ja-milloin-vain-ruokavaliolla ja perusliikkumattomuudella saa todella kätevästi mahaan makkaroita, läskiä jopa selkään ja komiat jenkkakahvat (mulla on jo sellaisetkin....). Jo hyötyliikunnalla saisi jotain aikaan! Turussa asuessani liikuin kaikkialle jalan tai pyörällä, työmatkat kävelin ja kannoin kauppakasseja monta kilometriä. Käsi- ja jalkapelillä kulki jauhopussit, maidot ja muut mukisematta. Nyt on auto käytössä, joten eipä tule käveltyä edes lähiprismaan. Niin ja nyt kun ei ole töitä, ei tarvitse kävellä sitä jokapäiväistä 40min reissua. Aikaahan mulla olisi kävellä vaikka taloa ympäri koko päivän, mutta kun olen laiskistunut niin, että ei ole tullut edes ulkoiltua, vaikka vieressä olisi aivan mieletön pururatakin! Musta on tullut ällöpossu!!

Mutta nyt tähän tulee muutos. Alan palauttaa itseäni takaisin entisiin mittoihini hitaasti, mutta varmasti. Projektin tueksi perustin tämän blogin, jossa puran mietteitäni niin hyvässä kuin pahassakin. Aiheet tulevat pyörimään akselilla ruoka-liikunta-valitus. Kyllä, täällä saan ja aion myös valittaa ja urputtaa, jos siltä tuntuu! Tämä on ensimmäinen, mutta toivottavasti myös viimeinen kerta, kun laihdutan. Tää on viimeinen valitusvirsi!